Omin sanoin: Lola Nieto Vera
Nämä runot sisältävät koko Suomen kansan muistin ja filosofisen käsityksen maailmankaikkeudesta. Legenda, satu ja balladi punoutuvat yhteen luoden maailman, joka on toisaalta todellinen ja toisaalta taianomainen ja jossa asuu lähes jumalallisin ominaisuuksin varustettuja mutta inhimillisten tunteiden ohjaamia sankareita.
Aiheenani on ollut sampo, eräänlainen taianomainen mylly ja fyysisen maailman kansi, jonka seppä Ilmarinen takoo tyhjästä.
Sampo on epämääräinen myyttinen esine. Tutkijat selvittävät yhä sen olemusta ja tekevät uusia tulkintoja niistä lukuisista teorioista, jotka käsittelevät tätä suomalaisen kansanrunouden arvoitusta.
Kalevalassa palvotaan asioita, jotka näyttävät syntyvän mystisestä sammosta: ”kaikkialla on ylenpalttisesti kuita ja aurinkoja, jokia ja kallioita sekä vieläkin enemmän puita ja kasveja, eläimiä ja kaloja sekä vaunuja, rekiä, rukkeja ja värttinöitä, veneitä ja asusteita tai kaulakoruja” (Agustín García Calvo Kalevalan esipuheessa).
Minulle sampo on jotain, joka itää uutta, jotain joka on olemassa mutta jota ei voi koskea. Se luo tyhjästä arvokkaita esineitä, ja kansat sotivat keskenään tämän käsittämättömän, palvotun epäjumalan omistuksesta.
Maa, johon tarinat sijoittuvat, on kylmä, kostea ja tyly. Ihminen on aina elänyt luonnon keskellä, siksi hän tuntee sen väkevyyden ja yrittää alistaa sen valtaansa tuhoamatta sitä. Hän asettuu suhteettoman voimakasta luontoa vastaan ja pyrkii kukistamaan sen kyvyillään, alkeellisilla menetelmillään tai taikuudella. Toisaalta hän tuntee olevansa osa luontoa ja samaistuvansa siihen. Pyhittäessään sen hän tekee pyhäksi myös itsensä sille alisteisena, sen orjana mutta myös sen isäntänä ja herrana. Luonnolle annetaan koko ajan inhimillisiä piirteitä.
Olen ajatellut, että sampo on kuin hylättyjen raunioiden arkkitehtoninen interiööri – riisuttu, ryöstetty, tyhjennetty ja vandaalien hajottama. Kuitenkin juuri tässä tyhjyydessä ja hylättynä olemisessa tulee esiin paikan olemus – piilevänä ja paljastavana.
Taulu tarjoaa näkymän raunioiden sisälle enemmän tai vähemmän etualalla sijaitsevien ikkunoiden läpi. Sisäosa näyttäytyy selvästi kylmänä ja rationaalisena sommitelmana, jonain mystisenä näyttämönä, jossa meille paljastetaan jokin salaisuus.
Todellisuus käy sisään ikkunoista seinälle lankeavien heijastusten muodossa. Valo näyttäytyy vahvana mutta vaihtelevana, mikä saa ajattelemaan, että jotain taianomaista on tapahtumassa.
Villipuutarhat näkyvät ulkopuolelta sisälle, tavoitellen hallitsematonta yhteyttä todellisuuteen.
Sampo-teoksessa kultainen virta laskee viemäriin. Emme tiedä, mistä se tulee emmekä minne se johtaa. Nestemäinen kulta virtaa muodostaen yksinkertaisia, orgaanisia muotoja, jotka aineellistavat epämääräisiä, selittämättömiä tarinoita.
Tiedämme, että seppä Ilmarinen on lähellä, raaka-aine esineiden muokkaamiseen virtaa sammon käsiteltäväksi. Aarre on lähellä.
Toisessa Kultainen nainen -nimisessä teoksessa on kullasta tehty nainen, jonka Ilmarinen tekee menetettyään vaimonsa. Tämän veistoksen avulla hän yrittää lievittää tuntemaansa tuskaa, mutta kokee lopulta voimakasta turhautumista, sillä veistoksella ei ole henkeä eikä kieltä. Veistos on täydellinen mutta kylmä, ja katsoo voimattomana, kuinka luonnon voima heijastuu heikosti ikkunan läpi.