Taiteilija: Santeri Tuori
Valokuvataiteilija Santeri Tuori (s. 1970) on valmistunut oikeustieteen maisteriksi vuonna 1999 Helsingin yliopistosta ja taiteen maisteriksi vuonna 2003 Taideteollisesta korkeakoulusta. Lisäksi hän on opiskellut Berliinissä Hochschule der Künstessä vuonna 1999.
Tuorin sarjallisissa teoksissa yhdistyy usein valokuva ja video. Alusta saakka hän on ollut kiinnostunut myös äänestä taiteellisena elementtinä. Esimerkiksi Suomen valokuvataiteen museon kokoelmissa oleva Sokea kaupunki (1998) koostuu valokuvista ja niihin liittyvästä äänimaisemasta.
Tuori on pohtinut teoksissaan erityisesti muotokuvien, valokuvien ja liikkuvien kuvien välisiä suhteita. Hän on ollut kiinnostunut myös valtakoneiston tavasta käyttää valokuvaa kontrollin välineenä sekä valokuvan ja videon mahdollisuuksista tulkita ihmisen muuttuvaa identiteettiä. Näitä seikkoja hän on tarkastellut muun muassa videoinstallaatiossa Posing Time (2001). Teos syntyi siten, että Tuori pyysi yksittäisiä malleja olemaan tunnin huoneessa, jossa ei niukkaa kalustusta lukuun ottamatta ollut muuta kuin heihin kohdistettu kaitafilmikamera. Kamera puolestaan oli lankalaukaisimen kautta kytköksissä viereisessä huoneessa olevaan Tuoriin. Seuraavan tunnin aikana Tuori otti yksittäisen kuvan joka toinen sekunti näkemättä mallia. Lopputuloksena syntyi noin kaksituhatta pientä kaitafilmiruutua, joista Tuori koosti kyseisen videoinstallaation.
Tuorin seuraava teossarja (2001–2003) perustuu samaa henkilöä esittävien valokuvien ja liikkuvien kuvien päällekkäisyyteen. Lopputulos on vaikuttava: mustavalkoisen muotokuvan taakse, päälle ja ympärille ikään kuin liukuu aina uusia variaatioita kuvatusta henkilöstä. Teoksen voi nähdä pohtivan inhimillisen olemisen arvokkuutta. Video 35 minuutin hymy (2002) on pienimuotoinen ja tragikoominen. Siinä mies, Tuori itse, hymyilee 35 minuuttia taukoamatta. Katsoja kokee tilanteen aluksi hauskana, sitten ärsyttävänä ja lopulta tuskallisena. Muita 2000-luvun alussa syntyneitä videoita ja valokuvaa yhdistäviä teoksia ovat Mörkö (2001) ja Karlotta (2003), joka on tehty Kapkaupungissa vuonna 2003 Nelson Mandela säätiön tukemiseksi järjestettyyn 46664-konserttiin.
Myös dokumentaarisuus on kiinnostanut Tuoria. Joskus teokset perustuvatkin arkipäiväisiin havaintoihin, kuten siihen, kuinka lapsi pukee vaatteita ylleen (Punainen paita, 2003) tai siihen, kuinka lapsi kertoo kokemastaan ja näkemästään (Pöydältä voi tippua, 2009).
Näyttelyiden rakentamisessa ja teosten tekemisessä Tuori kertoo kiinnittävänsä paljon huomiota tilallisiin ratkaisuihin. Se on näkynyt muun muassa Kansallisarkistossa vuonna 1999 diaprojektorein toteutetussa Vallan kuva -nimisessä installaatiossa sekä Kluuvin Galleriassa 2002 toteutetussa näyttelyssä Mörkö ja muita töitä.
Tuorilla on ollut useita yksityisnäyttelyitä Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa. Yhteisnäyttelyihin hän on osallistunut lukuisia kertoja vuodesta 1995 lähtien: muun muassa New Yorkissa, Brysselissä, Lyypekissä, Pariisissa, Oslossa, Prahassa, Helsingissä, Espoossa, Vaasassa ja Mäntässä.
Useat julkiset museot ja kokoelmat ovat hankkineet Tuorin teoksia kokoelmiinsa: EMMA Espoon modernin taiteen museo, Malmön taidemuseo, Brandts Klaedefabrik: Museet for Fotokunst, Nykytaiteen museo Kiasma, Suomen valokuvataiteen museo, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmat, Wäinö Aaltosen museo. Tuorin töitä on myös yksityiskokoelmissa Belgiassa, Hollannissa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa ja USA:ssa. Santeri Tuori on saanut William Thuring -palkinnon vuonna 2008.
Tuori on julkaissut teokset Vallan kuva – valokuva kontrollipolitiikan välineenä (2001), Karlotta (2004), Photography and video 1998–2003 (2004) sekä Posing Time (2006).