Omin sanoin: Marjatta Tapiola

Minulle lankesivat Kalevalan ehkä traagisimmat runot: Ilmarinen suree kuollutta vaimoaan, Pohjolan tytärtä, ja yrittää takoa itselleen uuden naisen kullasta. Nainen on kuitenkin kylmä kylkeä vasten.

Pettynyt Ilmarinen lähtee uudelleen Pohjolaan, nyt kosimaan Louhen toista tytärtä, kuolleen vaimonsa sisarta. Saa rukkaset.

Louhen ja tyttären vastusteluista piittaamatta Ilmarinen kuitenkin ryöstää tytön mukaansa.

Tyttö itkee ja suree lohduttomana kurjaa kohtaloaan, jolloin Ilmarinen laulaa tytön lokiksi ”luo’olle lekottelemahan, veen karille kaikkumahan, nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan”.

Ilmarinen lähtee kotiin ja kertoo Väinämöiselle siitä mahtavasta hyvinvoinnista, jonka sampo Pohjolassa on tuottanut.

Kalevalan sankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen lähtevät yhdessä Pohjolaan sampoa ryöstämään. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta myös onnistumisia. Väinämöinen rakentaa hauen luista kanteleen, jonka soitto lumoaa koko luomakunnan, myös sampoa vartioivan Pohjolan väen.

Kesken ryöstöyrityksen Louhi ja koko Pohjolan väki kuitenkin herää: alkaa kiivas takaa-ajo ja taistelu sammosta, jonka tuoksinassa sampo putoaa veteen. Louhelle jää vain sammon kansi ja leivätön elo.

Koska tapahtumia on näin paljon, valitsin runosikermästä hahmot, jotka puhuttelivat minua eniten. Valitsin Louhen ja Ilmarisen.

Etsin traagisen Kalevalan rinnalle myönteisempää ja valoisampaa eeposta, Kalevalan naisten kohtalot ovat järkyttäviä. Minkälainen Kalevala olisi, jos se olisi naisen kokoama ja kirjoittama?