Omin sanoin: Stiina Saaristo

Sain ensimmäisen Kalevalani kahdeksanvuotiaana. Ala-asteen luokanopettajani oli kaivanut luokan komeroista pahvilaatikollisen Kalevalaa Kansakouluille -teoksia, vanhoja ummehtuneelta haisevia ohuita sinisiä kirjasia, sivut käpristyneitä ja kellastuneita. Opukseen oli poimittu Kalevalan parhaat palat, ja ne oli käännetty sellaiseen muotoon, että pienetkin koululaiset jotain tarinasta ymmärtäisivät. Muistan, että luimme vuorollamme lauseita opettajattaren tehdessä korjauksia harmoniin nojaillen. Vähitellen kirja sitten unohdettiin ja säilöttiin pulpettiin odottelemaan tulevaa. Nämä samat opukset olivat varmaan kuluneet jo monen koululaisen käsissä. Kuvat olivat mustavalkoisia, eivätkä ne herättäneet 1980-luvun puolivälissä lapsissa sen erityisempää huomiota. Jonkinlainen kunnioitus Kalevalaan silti kohdistui, koska saatuamme kirjat keväällä itsellemme, omani löysi tiensä kirjahyllyyni.

Seuraavina ala-astevuosina Kalevalaan tutustumista jatkettiin: eri oppiaineissa oli Kalevala-aiheisia tehtäviä, Kalevalaa luettiin päivänavauksissa, Lönnrotia siellä sun täällä. Eepoksen tarinoista tulivat tutuksi monet. Käytiin usein Ateneumissa katsomassa Gallen-Kallelan teoksia.

Veljeni Sasu voitti ala-asteen kuudennella tai ylä-asteen seitsemännellä luokalla Kalevala-aiheisen taidekilpailun tai sai ainakin kunniamaininnan. Muistan aina, että se herätti hirveää kateutta perheen kilpailuhenkisessä lettipäisessä pikku-amatsoonissa, minussa, perheen oikeassa kuvataiteilijassa. Minua puolitoista vuotta vanhempi veljeni oli kuvannut öljypastellein piirretyssä kuvassaan Pohjolan hääjuhliin haetun suuren suuren sonnin. Luulen muistavani vieläkin raadin kommentin veljeni vahvasta kuvauksesta ja iskevistä väreistä. Olin todella kateellinen. Muistan, että itsekin pari vuotta myöhemmin sain kuvaamataitotunnilla Kalevala-aiheisen tehtävän, ja yritin tietenkin tehdä paremman version veljeni menestyksekkäästä sonnista. Tulos ei ollut kummoinen, kaikki taisi kaatua lehmämäisen sonnini ylityöstettyihin silmäripsiin.

Vuodet vierivät ja seuraava tärkeä kohtaamiseni Kalevalan kanssa tapahtuikin sitten Taiteilijoiden Kalevala -projektissa, ollessani nyt jo yli kolmikymppinen kuvataiteilija. Pohjolan pitojen sonnista siirryin Pohjan akan vihaan ja tauteihin, jotka Louhi lähetti Kalevalaan ihmisten kiusaksi ja turmaksi, kostoksi sammon ryöstämisestä.

Olen tyypillinen neuroottinen fobioista kärsivä taiteilija, jonka isäkulta sattuu olemaan lääkäri. Tämä on koitunut monesti kohtalokseni, yhdistelmä ei ole kenellekään terveellinen. Olen ravannut lääkärissä alvariinsa pienenpienenkin vaivan pelästyttämänä. Olen saanut, varsinkin nuorempana, hysteerisiä puuskia löytäessäni nenäni pielestä hieman erikoisen näppylän. Olen soittanut terveydenhoitajille lukuisia kertoja tuntiessani hennonkin pistoksen kyljessäni tai mahassani. On siis varsin ymmärrettävää, että inspiroiduin mahdollisuudesta käyttää projektissa hyväkseni neuroosejani ja fobioitani, ja siksi valitsin aiheeksi Pohjan akan koston ja taudit. Pohjan akan kuvaaminen oli loogista ajatellen vanhempia teoksiani ja taiteellista taipalettani: olenhan kuvannut teoksissani naishahmoja jo vuosia, ja käyttänyt usein lähtökohtaisesti itseäni naishahmojeni mallina.

Kalevalan tulkintani, lyijykynin toteutettu teokseni, on nimeltään The Last Man Standing. Kuvassa on Pohjan akka, joka voodoo-henkisin metodein on lähettämässä pientä joukkoa eläimiä tartuttamaan tauteja Kalevalaan. Kalevala on kuvattu lelukaupungin muodossa. Pohjan akan vieressä taustalla on kyykyssä myös luuranko, joka esittää tässä kuvassani Tuonen tyttiä. Pohjan akka istuu kuva-alan keskellä hämähäkkimäisesti ja on juuri parhaillaan luunapilla kaatamassa Väinämöistä esittävää nukkea.

Luin Kalevalaa keväällä 2008. Opin kaiken Pohjan akasta ja Loviattaresta, Manalan ilkeästä tyttärestä, joka tiineenä tulee ja synnyttää Pohjan akan avuksi poikia, jotka lähetetään tartuttamaan tauteja Kalevalan asukkaisiin. Jostain kumman syystä karvainen karmaiseva Loviatar ei kuitenkaan saanut mielessäni ansaitsamaansa huomiota, unohdin aiheen melkeinpä heti ja siirryin askeleen realistisempaan suuntaan mielikuvissani. Maailmalla jokunen vuosi sitten levinnyt lintuinfluenssahysteria mielessäni kävin lyijykynin valkoisen paperin kimppuun, ja teokseni löysi muotonsa.

Olen tullut siihen tulokseen, että ihminen ei vanhetessaan muutu juurikaan siitä pienestä räkänokkaisesta tylleröstä tai poikakullasta, joka istuu jouluna pukin polvella nakerrellen piparia ja parahtaa raivokkaaseen itkuun löytäessään paketista vääränlaisen nuken tai kääriessään esille raidalliset villasukat odottamansa prätkähiiren sijaan. Uutisia katsellessani ihmettelen maailman menoa. Suurvaltojen päämiehet ovat pieniä äkäisiä kakaroita, jotka kilpavarustelevat armeijoitaan ja suuttuvat vääristä sanoista ja ovat valmiit uhraamaan tuhansien elämän saadakseen pitää ylelliset privaattilentokoneensa, tykistöryhmänsä ja ohjusarmeijansa. Tämä ajatus mielessäni laitoin Pohjan akkani tekemään taikojaan juuri lelujen avulla. Pohjan akan pienessä leikissä on mukana aimoannos lapsen kaikenkattavaa raivoa ja ihmisen suuren suurta julmuutta. Lisäksi kuvani kertoo vanhan totuuden: naisen koston ja vihan edessä on mies sangen voimaton.

Kalevalan voimahahmo, vaka vanha Väinämöinen, on mielestäni hyvin erikoinen sankari. Kanteleellaan vihollisiaan suohon luritteleva viriili papparainen, tietäjä iänikuinen, ihastuu Kalevalan kauniisiin neitseellisiin naishahmoihin, aiheuttaa itsemurhan tai parikin ja kiitää eteenpäin etsien uusia morsmaikkuja. Kuvassani Väinämöis-rukka on huomannut, ettei kannel olekaan tehokas ase raivokasta naista vastaan, ja on viimeisenä oljenkortenaan tarttunut kirveeseen. Ja huonolta näyttää. Liekö ukkonen vielä turhautunut lisää siitäkin, että Kalevalan komein lyyli (Ainon ja Pohjan neidon poistuttua kuvioista ja vapailta markkinoilta), jota Väiski on varmasti katsellut sillä silmällä ja tosi mielessä, on jo siirtynyt Manalan maille.

Pohjimmiltaan teokseni sanoma on kuitenkin vakava. Näinä surullisina kasvihuoneilmiö-aikoina, ekologisen ajattelun ollessa vielä aluillaan ja mannerjäätikön sulaessa hitaasti mutta varmasti, on syytä kirjoittaa vielä seuraavasta asiasta: Olen kuvannut Pohjan akan leikkikaupungin urbaanina yhteiskuntana. Ruraalikulttuuri on saanut väistyä ja elämä on muuttunut teollistuneen mukavaksi ja nykyaikaiseksi. Teoksessa kuvatun kylän asukkaiden junarata kiertää kehää varsin tarpeettomasti ja epäilenpä, ettei lentoliikennekään tässä paikassa palvele suuria ihmismassoja. Elämä on turhaa energian tuhlausta ja luonnonvarojen kulutusta. Siispä luonto tekee sen, mitä se on jo monta monituista kertaa historiansa aikana tehnyt, ja mitä se epäilemättä tulee vielä monta kertaa tulevaisuudessa tekemään: se on noussut kapinaan ihmisiä vastaan. Salakavalasti taudit ja virukset siirtyvät eläimestä ihmiseen, ja pian on hiljaista ja rauhallista. Olen kuvannut Pohjan akan jonkinlaisena jumalana, äiti-maana, jonka pitsinen asu peittää pilviverhon lailla tuomittua kylää taivaanrantaan saakka.