Omin sanoin: Olli Kortekangas

Kuulun siihen koululaispolveen, jonka ei enää edellytetty lukevan Kalevalaa eikä Seitsemää veljestä kannesta kanteen. Se ei minua harmita, tulinhan koulun äidinkielentunneilla tutustuneeksi moneen muuhun hauskaan, jännittävään ja liikuttavaan teokseen. Olen ollut kirjallisuuden suurkuluttaja lapsuudesta asti. Luin siis Kalevalan omin päin, samoin Kivet, Linnat ja suurin piirtein kaiken tarjolla olevan.

En muista, että Kalevala olisi tehnyt minuun erityistä vaikutusta, suuntaan tai toiseen. Luultavasti kiinnitin sentään huomiota sen loogiseen etenemiseen – jota en osannut vielä epäillä ”järjestetyksi” – mutta mikään unohtumaton lukuelämys se ei ollut. Vanhempieni kirjahyllystä löysin käyttööni ns. Koru-Kalevalan, ja sanoja suuremmin minua kiinnostikin kirjan visuaalinen ilme. Siinä oli jotain karua tenhovoimaa. Somistuksesta puhuminen (tätä sanaa kansilehdellä käytetään) ei tee oikeutta teoksen visualisoineelle Gallen-Kallelalle.

Ehkä vikaa oli enemmän lukijassa kuin teoksessa, kun viesti ei mennyt perille. Kansanperinne ei minua muutenkaan innostanut, ei edes eikä varsinkaan kansanmusiikki. Suuntasin kiinnostukseni muualle. Olin teini-iässä innokas kuorolaulaja, ja ensimmäiset sävellyksenikin kirjoitin kuorolle. Olin tutustunut mm. Sibeliuksen Kanteletar-sävellyksiin ja ymmärsin niiden musiikillisen arvon. Mieleeni ei silti tullut kertaakaan itse tarttua kansanrunoihin sävellysaikeissa. Sen sijaan etsin tekstini uudemmasta kotimaisesta lyriikasta tai käytin vieraskielisiä runoja. Mielirunoilijoitani olivat Helvi Juvonen ja D. H. Lawrence, erikoinen pari sinänsä. Tiesin Juvosen tyylitelleen joskus kalevalaisittain, mutta kansanrunouden vieroksuntani, suoranainen kammoni, ei sentään johtanut hänen muun tuotantonsa ylenkatsomiseen.

Ensimmäisenä opiskeluvuoteni aikana kuuntelin Helsingin yliopistossa Iivar Kemppisen luentosarjan Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelmasta. Kemppinen oli tietääkseni jonkinlainen surullisen hahmon ritari kansanrunouden tutkimuksessa, yritteliäs mutta vähän arvostettu, syystä tai syyttä. Minulle hän oli kuitenkin tärkeä opettaja, koska silmäni ja korvani avautuivat kansanrunolle ja -runoudelle ensimmäisen kerran hänen ansiostaan. Kemppisen suuri idea oli nähdä suomalaisen mytologian ja kansanrunon yhteydet – todelliset tai kuvitellut – muihin kulttuureihin ja niiden eepoksiin. Gilgameš oli erityisen usein käsiteltävänä. Tässäpä oli minulle jotain! Sitä paitsi Kemppisen esimerkkeinään käyttämät tekstit Suomen Kansan Vanhoista Runoista olivat järjestään mehukkaampia kuin Kalevalan särmättömiksi hiotut säkeet.

Kemppisen luennot innostivat tutkimaan enemmän. Ahmin tietoa kulttuurienvälisistä ja -ylisistä yhteyksistä aina Claude Lévi-Straussin strukturalistiseen antropologiaan asti. Luulen, että yhä jatkuva kiinnostukseni käyttää erikielisiä ja eri kulttuuripiireistä peräisin olevia tekstejä yhdessä ja samassa teoksessa on tämän herätyksen ansiota.

Ensimmäiset Kalevala-aiheiset sävellystilaukseni sain 1984, jolloin valmistauduttiin viettämään Kalevalan (1835) 150-vuotisjuhlia. Nuorella säveltäjällä ei ole syytä väheksyä työtarjouksia. Ryhdyinkin etsimään sopivaa näkökulmaa minulle kieltämättä hankalaan aiheeseen juuri strukturalismin hengessä.

Sävelsin Joensuun laulujuhlille ja Tapiolan kuoron esitettäväksi teoksen MAA, jonka teemana on maan ja taivaan vastakohtaisuus ja liitto. Tätä paradoksia käsittelen neljän eri tekstimaailman kautta. Kalevalan mukainen maan synnyn kuvaus saa seurakseen tekstejä kiinalaisesta Muutosten kirjasta, Uudesta testamentista ja Walt Whitmanilta. Kiinnostukseni kulttuurien ja kielten kerrostumiin näkyy siinäkin, että Muutosten kirjan tekstiä käytän saksankielisenä – kiinaa en olisi osannutkaan.

Lainaan 30-vuotiasta itseäni kesältä 1985:

Käyttämäni tekstit ilmentävät, kukin omalla tavallaan, ihmisen hämmästyttävän universaalia käsitystä näkyvästä ja näkymättömästä maailmasta; mitään hierarkiaa en ole tämän materiaalin kesken halunnut rakentaa.

MAA sai hyvän vastaanoton. Ensimmäinen väistöliike oli siis onnistunut! Toiseen tilaustyöhön, Polyteknikkojen kuoron taholta tulleeseen, löysin kuin sattumalta erilaisen näkökulman. Sen taustalla on voimakas omakohtainen luonnonelämys, hiihtoretki Suomenlahden jäälle kevättalven auringossa. Nimi Lumen valo oli olemassa ennen kuin musiikista oli kirjoitettu nuottiakaan, sanaleikkikin syntyi kuin itsestään. Jollain tavalla mielikuva auringonvalon lähes sokaisevasta hohteesta lumella liittyy mielessäni myös Gallen-Kallelan – jälleen! – maalaukseen Ilvesluola vuodelta 1906. Tämä teos on painettu Kuva-Kalevalaan, jonka löysin noihin aikoihin, kuinka ollakaan, vanhempieni kirjahyllystä.

Lumen valo, jonka tekstin rakensin pelkistä vokaaleista ja niiden muutoksista, sai alaotsikokseen määritelmän ”kalevalainen äänimaisema”. Teos on siis yritys vangita säveliksi oma luontokokemus ja liittää se samalla kalevalaisen tai jopa kansallisromanttisen taiteen traditioon. Ehkä olin tässä pyrkimyksessäni lähempänä suurten edeltäjieni perintöä kuin ymmärsinkään.

Kalevala ja kalevalaisuus jäivät vuosiksi, annoimme toistemme olla rauhassa. Vasta 1997 tartuin aiheeseen seuraavan kerran. Ikikaiku-teoksessa on aivan lyhyt katkelma Kalevalan 2. runosta (”Kenpä siitä oksan otti…”), ja se onkin tässä tarinankertomiseen perustuvassa, myös tilaa ja liikettä käyttävässä teoksessa sivuosassa. Merkittävämpi rooli Kalevalan tekstillä on teoksessani Ecrit sur le vent et l’eau, joka syntyi 2000-luvun taitteessa ranskalaiselle Musicatreize-yhtyeelle. Palasin aiheenvalinnassa ja -käsittelyssä MAA:n työtapaan. Nyt lähtökohta oli kuitenkin antiikissa, Catulluksen tekstissä, ja kalevalainen tulkinta nousi rinnakkaiseksi ideaksi. Teoksen toinen osa perustuu kokonaan Kalevala-katkelmiin, joita käytin Tuomo Pekkasen latinankielisinä käännöksinä. Väistelinkö siis edelleen? Saatoin perustella ratkaisuani sillä, että ranskalaiset laulajat osaisivat ääntää latinankielistä tekstiä suomenkielistä paremmin. Jonkinlainen vieraannuttamisen tarve oli uskoakseni silti tärkein syy kielen valintaan.

Taiteilijoiden Kalevala -projektiin säveltämäni teos Triptyykki seitsemälle on asenteeltaan varmaankin rennoin suhteessa eepokseen. Kehitystä lienee siis tapahtunut. Kalevala-aiheisen soitinteoksen laatiminen antaa tietysti mielikuvitukselle runsaasti tilaa. Toisaalta näkökulma itse tarinaan on löydettävä muuten kuin tekstiä säveltämällä.

Keskusteluni työparini Kuutti Lavosen kanssa olivat uskoakseni se ratkaiseva katalyytti, joka ohjasi musiikkini oikealle uralleen. Aiheenamme olivat Kalevalan runot 6–10. Teokseni kolme osaa saivat työnimet ”Uhma”, ”Harha” ja ”Tahto”. Nämä epiteetit nousivat muita vahvemmin esiin runoista puhuessamme. Ne voivat viitata tarinan tapahtumiin – Joukahaisen ja Väinämöisen keskinäiseen uhoon, meren aalloilla ajelehtimiseen, sammon taontaan – mutta myös tunnetiloihin, haluihin, taikoihin: eroottiseen kaipuuseen ja kangastukseen, haavan parantamiseen.

Säveltäjänä olen kiertänyt Kalevalaa kuin sananlaskun kissa kuumaa puuroa. Olen vuosien mittaan oppinut ymmärtämään suomalaisen kansanperinteen arvon ja löytänyt siitä paljon myös omaa musiikkiani rikastuttavaa, mutta suhteeni itse kansalliseepokseen on jäänyt etäiseksi. Kalevala on kuitenkin onnistunut vaikuttamaan työhöni myös kauempaa, ja sen maailmaan välillisestikin liittyvät teokseni kuuluvat mielestäni tuotantoni vahvimpaan osaan. Toiset ovat kaataneet ison tammen, mutta ehkä kuulun niihin jotka ovat onnistuneet taittamaan siitä oksan tai kaksi:

Kenpä siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen,
kenpä siitä latvan taittoi,
se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli,
se leikkoi ikuisen lemmen.