Omin sanoin: Einojuhani Rautavaara

Yksi varhaisimmista muistikuvistani on sängyn laidalla istuva isä. Hänellä on musta silkkikalotti päässä, punoksilla koristettu kotitakki ja lyhyet harmaat viikset, ja häntä ympäröi piipputupakan lempeä haju.

Hän on painostuksen uhri, jolta ilta illan jälkeen vaaditaan yötarina. Ei satuja eikä luettua tekstiä (niitä minä luen itsekin) vaan ”oma juttu”, hänen omasta maailmastaan, hänen omalla äänellään. Italian opintomatkoista vuosisadan alkuvuosina riittää paljon kertomista, mutta sitten täytyy jo turvautua Kalevalaan. Bravuuri oli Pohjolan-matka sammon hakuineen, kohokohtana Lemminkäisen entusiastinen yksinlauluesitys, joka tunnetuin seurauksin herätti kurjen. Melkein muistin isän äänen vielä kun 1982 sävelsin toista kuoro-oopperaani Sammon Myytti – eli juuri sammon ryöstömatkaa, Lemminkäisineen kaikkineen.

Mutta mistä vielä kuitenkin kalevalaisuus 1970- ja 1980-luvuilla? Miksi Marjatta matala neiti ja Runo 42 (eli Sammon Myytti; molempia nimiä on käytetty)? Lopulta Thomasin shamaani-kalevalaisuus. Siihen asti ei eepos ollut juuri kiinnostanut, sehän kuului kansallisen taiteen suurmiehille, Gallénille ja Sibeliukselle. Eikö siitä ollut jo otettu kaikki irti? Mutta kuitenkin, kuitenkin – se oli Maaginen Kirja, shamaaniraamattu, muinaisen musta rituaali. Sillä oli rummun ääni ja se tuoksui savulle, isän ja isien savulle aikojen takaa. Yhä enemmän sen tuoksu alkoi tunkea myös tähän aikaan.

Sillä mitä olisi taide, taiteenteko, ellei rituaalia, pyhän maailman toistamista? Ja samalla oman maailman luomista, sellaisen jossa olisi vapaa toimimaan, joka tekisi omat lakinsa. Sitähän olin aina etsinyt: polariteettia, jossa kahden vastavoiman väliin syntyisi energiaa, ja viime kädessä taideteos, ihme. Nuo poolit olivat ensinnäkin kognitiivinen, tietoinen ja rakenteena esiintyvä. Toiseksi maaginen, intuitiivinen, rituaalia suorittava. Sen tähden oli se juonne, kansallinen motiivi aina ollut mukana Pelimanneista alkaen.

Yhä edelleen ja uudelleen oli Kalevala käsillä työhuoneessa, en oikein tiennyt mitä se tahtoi. Mutta se olikin minua viisaampi, tuo kirja, se tiesi olevansa minulle tärkeä, olevansa ennustus, elämän kirja. Se olisi myös unien kirja, sen unen josta tulisi

yön tyttö, hämärän neiti.
Kuun unesta, ajan takaa,
yön ylitse unesta miehen, sinun
tulee tyttö hämärän neiti…

Nyt käsillä oleva Viimeinen runo / The Last Runo käyttää aiheita kuoro-oopperasta Marjatta matala neiti. Äsken mainitut taideteoksen kaksi tekijää ovat selvästi läsnä: ensinnä rakenne, synteettiset asteikot, arkaaiset rinnakkaiskvintit, ns. ohjattu aleatoriikka. Mutta intuitiivista, ”rituaalista” taas on musiikin suomalaisuus, sen iki-ugrilaisuus. – No hyvä on, näitä termejä ei määritellä. Eivät ne määriteltävissä olekaan, vain kuolleita voi todella määritellä. Eikä mikään modaalinen sävelkulku tai melodisrytminen käänne tullut ”ulkoapäin”, eli siksi että sellaisia on totuttu pitämään kansamusiikille, muinaismusiikille ominaisina. Tottahan niitä nyt analysoidessa löytää: lyydistä mollia, ”niekkuja”, doorista loppuhymniä. säveltäessä ne eivät olleet tietoisia tapahtumia. Ei säveltäessä analysoida. Analyysi tapahtuu ennen tai jälkeen: materiaalin suunnitteluna ennen ja opettavaisena uteliaisuutena jälkeen.

Olin jo 1984 säveltänyt Kalevalan Ensimmäisen runon / The First Runo. Sehän kertoo maailman synnyn suomalaisena versiona. Siinä luomismyytissä ei tarvita jumalia eikä ihmisiä, vaan luonnonilmiöitä, luonnonhenkiä ja eläin, sotka. Niin myös viimeinen runo transponoi kristillisen perusmyytin, jumalan synnyn ihmiseksi, muuttaa sen suomalaiseen miljööseen. Musiikki taas syntyy tilanteen polaarisuudesta. Kirkollinen ”goottilainen” arkaaisuus ja hartaus kontrastoituu shamaaniseen loitsuun. Ja olipa kysymys maailman luomisesta tai jumaluuden myyttisistä käänteistä, niin ei välttämättä tarvita jättiläisorkesteria, ei neljän miehen lyömäsoittimia, ei syntetisaattoria. Musiikki pystyy yhtä hyvin kertomaan aivan hiljaa isoja asioita. Jos haluaa antautua ja pystyy antautumaan musiikille kuin rakastetulle, kokee viestin kokonaisena, ei mitään kuvausta vaan maailmansynnyn ja jumalsynnyn itsensä.