Omin sanoin: Herman Rechberger

Musiikki on mytologiassa jumalallinen lahja, jolla on voimakas vaikutus ihmisiin. Eritoten varhaisissa kulttuureissa uskottiin musiikin voimaan. Muinaisesta Kiinasta antiikin Egyptiin, induskulttuurista kreikkalaiseen aikakauteen pätee usko musiikin käsittämättömään voimaan kehittää, rajoittaa ja muokata ihmisen psyykeä. Musiikki voi aiheuttaa kokonaisten kulttuurien säilymisen tai kukistumisen.

Kalevalassa puhutaan musiikista ehkä enemmän kuin missään muussa eepoksessa. Kantele, musiikin symboli, syntyy eräänlaisessa luonnonmateriaalien kierrätysprosessissa: koppa tehtiin hauen leukaluusta ja kielet punottiin naisten hiuksista. Säkeet soitto on suruista tehty ei kuitenkaan tarkoittane mollia, se on pikemmikin naisen elämän vertauskuva. Väinämöisellä ja Orfeuksella on samankaltaiset musiikilliset taidot, kun he saavat soitollaan kuulijansa itkemään.

Siitä lähtien kun opin lukemaan, olen lukenut eepoksia ja mytologioita. Kahdeksanvuotiaana upposin kreikkalaisten Odysseiaan, sittemmin seurasivat roomalainen mytologia, Saksan kansalliseepos Nibelungenin laulu (koulussa pakkopulla, mutta minulle makea sellainen), germaanien sankarieepos Beowulf, muinaisskandinaavien Edda, Guatemalan Popol Vuh, kiinalainen mytologia ja Gilgāmeš. Jopa Raamatusta löysin mytologisia aineksia ja vertailin Ilmestyskirjaa Eddan rajuun kuvaukseen maailmanlopusta. Kalevalan luin vasta 15-vuotiaana.

Mitä sitten löysin? Löysinkö seksiä ja väkivaltaa, kaikkien eeposten yleistä tematiikkaa? Vai vahvistuksen unelmalleni laulaa vastustajani suohon? Aiheuttiko mytologia vahvoine kytkentöineen musiikkiin sen, että minusta tuli ääniseppä? (Sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä).

Taiteilijoiden Kalevala -projektin alussa minussa heräsi – ensin itsellenikin oudolta tuntuva ajatus – että en käyttäisi sävellyksessäni ollenkaan lauluääntä. Työn edetessä viehätyin ideasta aina vain enemmän ja niin käytin kanteletta ja pasuunaa laulun sijasta. Minullehan lankesi projektissa ehkä Kalevalan väkivaltaisiin kohta: runoissa 45–49 puhutaan taudeista, varkauksista, karhun taposta, tulipalosta, sodasta. Myös kuvataiteen koulutuksen saaneena nämä kohtaukset herättivät minussa voimakkaan visuaalisen ryöpyn ja näin sävellykseni nimeksi tuli Lumen & Oscura, valo ja pimeys. Hienona lisäoptiona projektissa oli, että sain kuvataiteilija Stiina Saariston työparikseni.

Lumen & Oscura alkaa Pohjolasta, joka kuvataan Kalevalassa pahuuden ja pimeiden voimien tyyssijaksi. Pohjola on ensisijaisesti mytologinen tuonpuoleisen paikallisuus. Kalevalassahan esiintyy 98 topografista sanaa, muun muassa Kylmä paikka, Pohjola, Sumujen valtakunta, Tuonela, jotka peilaavat muinaissuomalaisten suhdetta pimeyteen, tuhoon ja kuolemaan. Mainittakoon, että suomalaiset, karjalaiset ja virolaiset ovat ainoat kansat maailmassa, joiden kehtolaulut kertovat kuolemasta. Näen Pohjolan emännän Louhen eräänlaisena vallanhimoisena matriarkkana, noitana, jota voi verrata Odysseian Kirkeen.

Kalevalan runossa 45 Pohjan akka lähettää Kalevan kansalle yhdeksän tautia, jotka ovat pahan naispuolisen henkilön lapsia (sävellyksessäni 9 lyömäsoitinta): pistoksen (tomtom), ähkyn (vibraslap), luuvalon (vibraslap), riisin (kiinalainen symbaali), paiseen (guiro), ruton (isorumpu), ruven (tam tam) ja syövän (gong). Yhdeksäs tauti jää nimettömäksi (lyhyt tauko), hänet käsketään velhoksi vesille ja kateiksi kaikille paikoille. Väinämöisen sauna kuitenkin torjuu nämä pahuudet. Saunassa olen minäkin usein voittanut omat vastoinkäymiseni!

Olen itse soittanut Köyhät Ritarit -lauluyhtyeen kanssa monissa Karhunpeijais-esityksissä, ja siksi myös runo 46 on tullut minulle hyvin tutuksi ja rakkaaksi. Kalevalahan on kenties ainoa eepos maailmassa, jossa pyydetään anteeksi tapetulta eläimeltä ja syy vieritetään osittain otson omaan niskaan:

En minä sinua kaannut:
itse vierit vempeleltä,
hairahit havun selältä,
puhki puiset kaatiosi,
halki haljakan havuisen.

Kun karhun luut palautetaan Kallohongalle (lieneekö tässä yhteys Eddan maailmanpuuhun Yggdrasiliin?), karhunpää nostetaan kohti taivasta, jotta karhu saavuttaisi rauhan maailmankaikkeuden kanssa. Sillä tavalla pyhän eläimen sielu palautetaan alkulähteelleen. Tämä sisältää ajatuksen uudelleensyntymisestä.

Jos karhuruno on hyvin suomalainen, niin runon 47 aiheet, jotka kertovat auringon ja kuun kätkemisestä sekä tulen varastamisesta, ovat varsin kansainvälisiä. Aurinko säteilee kaikelle elämälle välttämätöntä energiaa. Myös kuu valaisee yön pimeyden. Kautta aikojen auringon- ja kuunpimennykset ovat olleet pelottavia tapahtumia. Mutta entä jos kyseiset taivaankappaleet katoaisivat ikiajoiksi? Mayojen kulttuurissa taivaanvalojen pimennykset tarkoittivat maailmanloppua, Eddan Ragnarökin viimeisinä päivinä Fenris-susi syö kuun. Myös Raamatussa sanotaan maailmanlopun koittaessa kuun muuttuvan pimeäksi, Kreikan mytologiassa Prometeus varasti ihmiskunnalle jumalaisen tulen taivaalta. Tulta on ihmiskunnassa aina pidetty pyhänä. Raamatussa Pyhä Henki tulee taivaalta liekkien muodossa. Tulen sammuminen riisti luolaihmiseltä lämmön ja valon ja yhteyden jumaliinsa. Kalevalassa Ukko Ylijumala antaa neidolle uuden tulen tuuditettavaksi (Lumen & Oscuran ainoa kehtolaulu), mutta se putoaa maahan, karkaa ja päätyy kalan vatsaan.

Täydellinen katastrofi tapahtuu runossa 48, jossa tuli löytyy kalan vatsasta, mutta se karkaa taas ja aiheuttaa suuria vahinkoja, kunnes se saadaan vihdoin kesytettyä Kalevalan tupiin. Tämä kohtaus on saanut selvästi vaikutteita Raamatun Johanneksen Ilmestyskirjasta. Siksi olen käyttänyt tässä runossa pasuunaa apokalyptisena soittimena.

Monissa kansalliseepoksissa ja mytologioissa esiintyy kuuluisia seppiä: kreikkalainen Hephaistos, roomalainen Vulcanus, Raamatun Tubal-Kain, Völundarkviðan Wieland, Eddan Brock, Nibelungenin Mime ja monia muita. Kaikissa kulttuureissa seppä on siis tärkeä henkilö. Hän vastaa sekä työkalujen, käyttöesineiden että aseiden valmistuksesta; monissa Afrikan maissa seppä vastaa myös poikien ympärileikkauksesta. Keskiajalla seppä oli myös kylvettäjä, hammaslääkäri, kuppaaja ja köyhien kirurgi. Takominen on synonyymi luomiselle. Kalevalan runossa 49 Ilmarinen yrittää takoa uuden kuun ja auringon, mutta ei saa niitä valaisemaan. Tämä voidaan katsoa opetukseksi siitä, että vaikka ihminen on kuinka taitava, hän ei yllä Jumalien kykyihin. Lumen & Oscura -teoksessa kuullaan tästä yrityksestä paljon ”metallia”. Kun taonta epäonnistuu eikä taivaankappaleita saada neuvottelemallakaan, käydään sotaa. Sävellyksessäni taistelevat kirkassävyinen kantele ja veitsenterävä ksylofoni tummanpimeää jousistoa vastaan. Valkeuden voitto tuli, mutta aurinko ja kuu ovat edelleen piilossa. Ilmarinen ratkaisee pulman seppämäisellä diplomatialla ja tarina saa onnellisen lopun. Kantele, vibrafoni ja jousisto esittävät kirkkaan loppukiitoksen. Aurinko on puhdistanut maan pimeydestä.