Omin sanoin: Juhana Blomstedt

Taiteilijoiden Kalevala -projektissa osalleni osui Kalevalan viisi ensimmäistä runoa. Kalevala on kuvallisuudessaan ja rytmisessä suggestiivisuudessaan itseriittoinen ja olen koettanut unohtaa koko Kalevalan, sen synnyttämistä musiikillisista tai kuvallisista tulkinnoista puhumattakaan.

Kalevalan kokonaisuus – enemmän tai vähemmän yhtenäisenä tarinana – on Elias Lönnrotin erilaisista aikakerrostumista koottujen fragmenttien pohjalta yhdistelty sepitelmä. Omassa mielessäni olen yrittänyt tunkeutua siihen mielenmaisemaan, jossa kuvittelen Kalevalan runojen syntyneen. En siis kuvita Kalevalaa. Vaikka tiedän yrityksen turhaksi, tavoittelen jonkinlaista paralleelia.

Olen siis tislannut ja uuttanut Kalevalan tekstiä niin, että jäljelle jäisi vain se arkaainen mielenmaisema, jonka aavistan kaiken arkkityyppisen ytimessä. Tästä on ollut yhtenä tuloksena se, että olen keskittynyt Kalevalan viidestä ensimmäisestä runosta ensimmäiseen, kolmanteen ja viidenteen runoon, koska olen niissä aavistavinani samantapaisen mahtavan ja yliluonnollisen läsnäolon kuin antropomorfisissa maiseman muodoissa tai kalliomaalauksissa. Jylhässä maisemassa nähdään kasvoja, merkkejä, viestejä tuonpuoleisesta maailmasta. Seidat ja kalliomaalausten sijaintipaikat ovat siis jonkinlaisia esi- tai alkumuotoja.

Olen yrittänyt muistaa, että me katsomme Kalevalan hahmottamaa maailmaa monien kulttuuristen kerrostumien läpi.

Allekirjoitan tässä Cezannen suuhun pannut sanat: ”Sen mikä on kaikkein arvoituksellisinta, sen joka punoutuu perusolevan juuriin, sen joka löytyy aistimusten aineettomasta lähteestä, sen minä yritän saada välitetyksi.”