Omin sanoin: Javier Seco Goñi

Sanojen graafinen tulkinta on minusta aina tuntunut kiehtovalta uhkayritykseltä. Kirjainten lennokas liike pystyy herättämään monenlaisia ja yllättäviä mielikuvia. Myös kuvien tulkintamahdollisuudet vaihtelevat suuresti – yhtä paljon kuin vastaanottajien herkkyys. Siinä piillee pohjimmiltaan niiden suuruus.

Kuvatessaan jonkin kansan käsityksiä maailmansynnystä värein, siveltimenvedoin, pintarakentein ja maalitäplin joutuu helposti poluille, jotka johtavat useimmiten vähintäänkin hankaluuksiin. Suomalaisen Kalevalan myyttien, legendojen ja perimätiedon voima tuottaa mielikuvia on niin valtava, että sen kahden ensimmäisen runon kääntäminen kuvataiteen kielelle on jännittävä haaste kenelle tahansa taiteilijalle. Olen vilpittömän kiitollinen siitä, että sain tällaisen tilaisuuden.

Lopputuloksena on kaksi taulua, jotka on työstetty itsenäisiksi teoksiksi. Mutta ne toimivat myös diptyykkinä: tauluja yhdistävän värimaailman ja rakenteen ansiosta niitä voi tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Tarinan ja sen tapahtumien kuvailevat ja selkeästi kertovat elementit on korvattu avarammalla, vähemmän kerronnan sarjallisuutta korostavalla juonella.

Aluksi maalauspinta täyttyi lähinnä figuratiivisista kuvauksista siitä, mitä runoissa kerrotaan. Niistä näkyy vieläkin jäänteitä. Vähitellen, työprosessin luonnollisen kehityksen myötä, kyseiset viittaukset tekivät tilaa abstraktimmalle muodolle, kunnes syntyi se, minkä nyt näet edessäsi.

Mielestäni kuva on näin toteutettuna täyteläisempi kokonaisuus. Nyt se ei huku anekdoottisuuteen, vaan keskittää huomion kerronnan olennaisiin seikkoihin, jättäen yksityiskohdat vähemmälle ja korostaen sitä, mikä on yleistä. Tällä tavoin katsojan tekemien tulkintojen skaala ei kavennu, mikä moninkertaistaa näkökulmien määrän ja vielä laajentaa lukutapojen moninaisuutta.

Tämän enempää en tohdi selittää sanallisesti, sillä matka kuvasta sanaan on minulle mutkikkaampi kuin matka vastakkaiseen suuntaan. Maalauksen mahti piilee nimenomaan sen salaperäisyydessä ja taianomaisessa kyvyssä välittää joskus vaikeastikin määriteltäviä tunteita. Ilman käytännön hyötyä ja kaikille vastaanottajille avoimena teos näyttäytyy mitä erilaisimpien alkulähteiden yhtymäkohtana, näiden lähteiden virratessa samaan paikkaan, joka on yhteinen ja samalla jokaiselle oma ja hyvin henkilökohtainen – tämä koskee kaikkia meitä, jotka lähestymme teosta ennen kaikkea tunteiden ohjaamina.