Säveltäjä: Pekka Jalkanen
Säveltäjä, dosentti Pekka Jalkanen (s. 1945) opiskeli musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa ja yksityisesti sävellystä Erkki Salmenhaaran johdolla. Jalkanen on toiminut muun muassa Yleisradion musiikkitoimittajana, musiikinopettajana, kuoronjohtajana (Pohjalaisten Osakuntien Laulajat 1982–1987), vuodesta 1989 opettajana Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla ja vuodesta 1991 musiikkitieteen dosenttina Tampereen yliopistossa.
Säveltäjänä Jalkanen nousi esiin 1980-luvulla lukuisten sävellyskilpailuvoittojen ansiosta. Hän on etnisistä ja arkaaisista aiheista kiinnostunut minimalisti. Laajaan tuotantoon kuuluu kaksi oopperaa, neljä konserttoa, orkesteri-, kamari- ja kuoromusiikkia eri kokoonpanoille, laulusarjoja, filmimusiikkia ja musiikkia lapsille.
Jalkasen ooppera Tirlittan (1986) on saanut innoituksen Oiva Paloheimon samannimisestä teoksesta ja ooppera Seitsemän huivia (1989–1990) kuuluisan kanteleensoittajan Kreeta Haapasalon elämänvaiheista.
Karjalaisten, inkeriläisten ja muiden suomensukuisten kansojen muinaismusiikki on kiinnostanut Jalkasta aina. Niissä esiintyvät pienaiheet toistuvat ja kasautuvat hänen sävellyksissään laajoiksi sointi- ja rytmikentiksi, muinaismusiikillisiksi ”olotiloiksi”. Näitä sävellyksiä ovat muun muassa jousiorkesteriteos Viron orja (1980), kuoroteokset Vägehens otetut neidizet (1982), Piika pikkarainen (1985), Suomalais-suku (1993), Muaemo (1999) ja Iloveet (2004). Jalkasen tyyli rinnastuu näissä teoksissa virolaisten nykysäveltäjien, Arvo Pärtin, Lepo Sumeran ja Veljo Tormisin musiikkiin. Tyttökuoroteos Vägehens otetut neidizet pohjautuu suojärveläisen Ogoi Määräsen Martti Haaviolle laulamaan pienoisdraamaan. Teoksen melodisena pohjana on kaksi inkeriläistä runosävelmää, joista Jalkanen luo modaalisia soitinkenttiä kaanontekniikkaa käyttämällä. Samaa tekniikkaa hän käyttää kahdelle viululle ja jousiorkesterille säveltämässään teoksessa Viron orja. Teos pohjautuu kansansävelmään, jonka todennäköisesti Larin Paraske lauloi A. Borenius-Lähteenkorvalle.
Keskeisiä Jalkasen tuotannossa ovat olleet myös latinalais-amerikkalaiset aiheet, venäläiset bylinat, mustalaismusiikki sekä antiikin, Kreikan ja Romanian muinaismusiikki. Latinalais-amerikkalaiset aiheet kuuluvat muun muassa teoksissa Kitarakonsertto (1988) ja Oi ihana Panama (1989), venäläisten bylinoiden maailma teoksissa Itsestään syntynyt Jumala ja synnin häpeä (2005), Venäläinen konsertto (2006), Svjatyj Bozhe (2006) sekä Ektenia neljälle kanteleelle (2007).
Suurin osa Jalkasen näppäilysoittimille tekemästä kamarimusiikista perustuu antiikin teorioita ja estetiikkoja tutkiskelevaan maailmaan: muinaisiin sävelkatkelmiin, diatonisiin neli- ja viisisävelikköihin, niitä värittävään kromatiikkaan ja mikrointervallikulkuihin sekä erilaisiin tasavireisyydestä poikkeaviin luonnonsäveliin. Näitä teoksia ovat muun muassa Kanteleseptetto (1987), Orjankukka (1989), Toccata (1992), Siemen (1993), Kantelekonsertto (1996), muita muun muassa laulusarjat Kreikkalaisia lauluja (1982) ja Anakreon, Heliodora (1994), Yrtti etnomezzosopraanolle ja kanteleelle (1997), Elélu alttohuilulle ja kitaralle (1998), Nunta Soarelui huilulle ja pianolle (2003) sekä Preludi, fantasia ja nokturni decacordelle (2006).
Jalkanen on saanut ansioistaan useita palkintoja, muun muassa Kritiikin kannukset lastenlevystä Iso mies ja keijukainen 1971, Uudenmaan läänin taidepalkinnon 1978, Vaasan läänin taidepalkinnon 1991 sekä Kalevalaseuran Kekrinpäivän tunnustuspalkinnon 2004.
Lukuisista Jalkasen julkaisuista on ensisijaisesti mainittava suomalaisen jazzin varhaishistoriaa käsittelevä väitöskirja Alaska, Bombay ja Billy Boy (1989) sekä Jalkasen yhdessä Vesa Kurkelan kanssa kirjoittama Suomen populaarimusiikin historia (2003). Siinä Jalkanen piirtää uudenlaisen kuvan 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisesta musiikkikulttuurista. Syksyllä 2009 ilmestyneessä yhteisjulkaisussa Kantele Jalkanen hahmottelee puolestaan uudella tavalla kansallissoittimemme ja sillä soitetun musiikin historiaa menneisyydestä tähän päivään.
