Omin sanoin: Katja Tukiainen
Kalevala on suuri ja painava. Se tuo mieleeni lapsuuden, nuoruuden, koulun, taidehistorian, Ateneumin taidemuseon, Gallen-Kallelan ja äitini koristelautaset. Tartun hitaasti ajatukseen omasta teoksesta, autenttisesta maalauksesta tai installaatiosta, jonka lähtökohtana Kalevala on. Olen saanut valita säkeet joihin keskittyä, mutta kiertelen niitä kaukaa ja hitaasti. Pidän kirjaa ensin kotona hyllyssäni kauan ja sitten vielä työhuoneeni pöydällä, ennen kuin alan lukea sitä ajatuksella. Kaiken lukemista edeltäneen ajan tarvitsen hahmottaakseni sen mitä muistan ennalta. Muistanko mitään? Haluan odottaa luonnostellen ja ajatellen, ennen kuin luen säkeet, joista aion lähteä liikkeelle.
Muistan kuvia, valtavasti kuvia, yksittäisiä sanoja ja runojen poljennon. Aino, Lemminkäinen, Kullervo ja sotaan lähtö, sekä Gallen-Kallelan maalaus Velisurmaaja, jossa vanha äiti itkien hyvästelee poikansa. Oman äitini ruokasalissa on sarja koristelautasia, joihin on toisinnettu Gallen-Kallelan maalauksia. ”Koristelautasia, älkää aliarvioiko koristelautasia”, ajattelen. Minut on viety Ateneumin taidemuseoon lapsena ja koululaisena, mutta melkein joka päivä kotini ruokasalissa katselin äitini koristelautasia.
Myöhään keväällä 2008 luen vihdoin säkeet, jotka ovat minulle valikoituneet. Luen ne ensimmäisellä kerralla nopeasti. Huomaan etsiväni säkeistä sanoja ja lauseita, jotka tukevat kuvallisia ideoitani. Ympyröin tekstistä muutamia sanoja. Minulla on jo mielikuvia ja luonnoksia teoksestani. Seuraavilla kerroilla luen säkeet hitaammin, kirjaan ylös sanoja ja hahmottelen lisää. Tuonelan virta on visuaalisesti tärkeä elementti, mutta en halua tehdä siitä tummaa. Teen virrasta oranssin. Maalauksestani on tulossa kuin värillinen negatiivi, jälkikuva Kalevala-mielikuvastani, joka minulla on perintönä. Kalevala on minulle nyt näytelmä, jolle teen lavasteet, kulissit, verhot ja esiriput. En kuvaa maalausinstallaatiossani Kalevalaa, kuvaan kaksiulotteista tilaa, jossa jälkikuvani saa tapahtua. Koulunäytelmä, kesäyönunelma, kevätjuhla.
Kosinta, Lemminkäinen ja neidot. Alkukesällä 2008 maalaan juhannusruusuja (joista suurimman osan maalaan myöhemmin yli), hohtavia sieniä, neitoja, lintuja, vaaleanpunaisen kauriin, puita jotka huutavat, punaisen esiripun ja purukumipalloja. Maalaamani punainen verho liukuu loppukesällä maalauskankaan reunan yli työhuoneeni seinälle ja myöhemmin Ateneumin taidemuseon seinälle. Saan sille museosta luvan. Maalaan huutavan puun oksalle lintuja, jotka viittaavat saaren neitoihin. Lemminkäiselle maalaan puputatuoinnin rintaan ja naamion, jollainen on sarjakuvien Robinilla. Väinämöinen on Batman, mutta tämä kohtaus on nuoren miehen soolo.
Näyttämönä toimii oranssi kenttä. Kuun kasvot toteutan piirrosanimaationa ja projisoin ne liikkuvaksi kuvaksi maalaukseni päälle, maalauskankaan oikeaan yläreunaan. Kuun katse pyyhkii maisemaa kuin jotakin etsien. Kuu on katsoja, äiti ja Lemminkäisen äiti. Horisontista nousee sateenkaari. Neitolinnut ovat puhaltaneet purukumipalloja.
Teokseni jo valmistuttua löydän kirjahyllystäni kirjan, jonka kannessa on R. W. Ekmanin maalaus Väinämöisen soitto (1858–1859, 1866). Maalaus on vanha suosikkini opiskeluajoiltani, viettelevästi hyvän ja huonon maun rajalla tasapainoileva kiiltokuvamainen maalaus Väinämöisestä. Olen katsellut sitä hajamielisesti Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa ja painokuvaa siitä joogasalin seinällä. Silti minä olen unohtanut sen. Olen maalannut teokseeni sateenkaaren ja nyt hätkähdän katseeni osuessa Ekmanin maalauksen kaksinkertaiseen sateenkaareen. Gallen-Kallela täytti muistini, ja minä unohdin Ekmanin työskennellessäni jälkikuvani parissa. Maalasin sateenkaaren ja purukumipalloja ajatellen viittaavani satujen ja teinikulttuurin kuvastoon. Olenko sittenkin pitänyt mielessäni, tietämättäni, Ekmanin sateenkaarta, vai huomasinko sen ensimmäisen kerran todella vasta nyt, maalattuani omani? Autenttisuuden käsite nousee taas ajatuksiini. Ajattelen Kalevalan syntyä, joka sekin on ollut kollektiivinen ja hidas tapahtuma. Kuinka toimiikaan ihminen, kertoja, maalari, taiteilija. Mutta, hyvät ystäväni, kuka muu olisi maalannut purukumipalloja!