Omin sanoin: Jukka Tiensuu

Eri kulttuurien luomiskertomuksille on ominaista, että jotakin ilmestyi tyhjään, vaikka ”tyhjä” oli jo itsessään täynnä jotakin. Yhteistä myyteille on myös, että kun ”ainoa jumala” saa ikuisessa yksinäisyydessään ajatuksen luoda maailmankaikkeuden, hän kutsuu ”muut jumalat” asiasta keskustelemaan. Kun ”ensimmäinen” ihminen ilmestyy maailmaan, hän tapaa siellä monia muita ihmisiä. Väinämöinenkin syntyi iät kaiket ikävässä yksin elelleestä Ilmattaresta, emosta, joka jumal-olentona oli ikuinen, mutta jo viidennessä runossa makasi haudassa – josta toki pystyi vielä neuvomaan poikaansa.

Koska Väinämöinen osallistui maailman luomiseen, hän oli olemassa ennen maailmankaikkeutta, alkuaikana, uniaikana, ennen maailman syntymää, alkuräjähdystä, munan särkymistä, Brahman henkäystä, Luomista. Oli toki muitakin: Ilmarinen, Joukahainen… ja heillä epäilemättä myös äiti (Ilmatar), isä (Iku-Turso), setiä, tätejä… Väinämöinen ja Joukahainen olivat veljeksiä, vaikka Väinämöisen äiti oli Joukahaisen äidin langon sisar. Tässäkään ei ole ristiriitaa.

Hiukan ristiriitaisempi on länsimaisen tieteen alkuräjähdystaru, jossa ei-missään oli (ilman aikaa!) ei-mitään, joka oli niin täynnä (tyhjää?), että paisui paisumistaan. Teoria särkyvästä sotkan munasta on sentään hiukkasen uskottavampi.

*
Jo ammoisista ajoista Kalevala on kuulunut suosikkilukemistooni. Suuria olivat aikoinaan pettymykseni kun tutustuin muiden maiden kansalliseepoksiin, joissa vähän tyhmät mutta onnekkaat sankarit kalisuttavat kalpojaan ja kertovat sotajuttuja. Vain Kalevalassa asiat ovat kohdallaan: taiteen, runon ja musiikin voima on suurin – luonnonvoimiakin suurempi. Keskeiseksi sankariksi ei nouse miekalla huitova casanova, nenäkäs siskonsa kaupustelija tai katkera kostaja vaan tietäjä, mestarilaulaja.

Mutta tarinoitakin enemmän kiihotti Kalevalan huikea sanallinen taituruus. Vähäisetkin asiat saavat lukuisia vivahteita, taianomaisia merkityksiä, häikäisevää loistetta.

*
Melkein huomaamatta on vuosi kulunut asiaan etäisesti liittyvien tekstien parissa: Kalevalaa kirjana, sarjakuvana, savoksi, oopperana, kuvataiteena, tangona, elokuvana. Oheislukemistona Kalevipoeg, Hiawatha, Windigot, Beowulf, Karhunkaataja, Upanishadit, Gilgames ja maailman syntymyyttejä Genesiksestä Popol Vuhiin, Brahman henkäyksestä Big Bangiin.

En malttanut olla tutustumatta myös Kalevalan alkurunoja pohtivan Juhana Blomstedtin teoksiin ja ajatuksiin hänen juhlanäyttelynsä, kirjojen, videoiden ja internetin kautta.

Musiikin kanssa tällä kaikella on tekemistä vain siksi, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Musiikki noudattaa omia lakejaan, eivätkä kirjoitukset ja kuvat voi toimittaa sävellykselle kuin katalysaattorin virkaa. Ei toki mikään koiran virka sekään. Tulkoon siis mainituksi.

Kun maailma on valmis, sen rakennusteline Iso tammi, Maailmanpuu, Hyvän- ja pahantiedon puu kaadetaan, aurinko ja kuu vapautuvat, ja näin valaistus on viritetty. Musiikissakaan rakennustelineitä ei pidä jättää kokemista pimentämään. Nauttiiko makkarasta enemmän, jos tuntee sen sisältämät teurasjätteet? Maistuuko Kopi luwak paremmalta, jos tietää papujen oleva peräisin sivettikissan ulosteesta? Kaikessa taiteessa itse kokemisen hetki ja hurmio ovat tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on jälkimaku.

Niin antoisia kuin taide- ja lukukokemukset ovatkin, ei anna riimit rytmejä, eikä säkeet säveliä. Ei muutu taulu taleaksi, eikä video virreksi.

Tyhjästä on aina alettava.

Luominen.