Omin sanoin: Lotta Wennäkoski
Kalevalaan tarttuminen tuntuu aluksi järjettömän haasteelliselta. Runoa on sivukaupalla, sanaa sanan, säettä säkeen perään; on potraa poljentoa, suloista sointua, reipasta revitystä, kekseliäitä käänteitä. Olen tottunut lähtemään liikkeelle paljon vähemmästä. Siihenkin olen tottunut, että voin työn edetessä häivyttää lähtökohdan, haihduttaa sen kokonaan pois – yleensä saan nauttia täydellisestä vastuuttomuudesta minkään alkutekijöiden suhteen. Taustan voi toki mainita jälkeenpäin jos se vielä lopputulokseen sopii, mutta sen voi myös yhtä hyvin jättää mainitsematta. Vaihtaakin vaikka.
Nyt olen joutumassa tilille siitä mitä teen. Painolastiakin on: Tuonelan joki, se joutsen, Saaren neidot kaikki – raskaita ikoneita, kuvastoa jota yrittää työntää pois, sävelistöä joka soi päässä kutsumattakin. Englannintorven kanssa emmin pitkään, mutta jätän sen lopulta pois. Se on Sibeliuksen ääni.
Toisaalta voisin hyvin käyttää soitinta juuri siksi, että mielissämme se kuuluu mustalle joelle. Onko ylipäätään mitään tuoretta, vereslihaista, alkuperäistä Kalevalaa, jota voisimme lukea ilman laahuksia, ytimen ympärille kasvaneita vuosirenkaita? Monien sukupolvien tulkinnat ovat laskostuneet kuviksi kuvien päälle, Lemminkäisen äidin kasvot ovat ilmettä myöten tutut. Omaa Kalevala-suhdettani värittää ilman muuta esimerkiksi teini-ikäisenä näkemäni Rauta-aika-elokuvan tunnelma, halusin tai en. Ja onhan itse Kalevalakin viime kädessä kädenjälki, valintojen tulos. Ei mikään anonyymi puhdas alkuperäislähde vaan Lönnrotin rakennelma.
Työ alkaa hitaasti sujua. Säveltäminen on aina loputonta valitsemista, tällä kertaa se on sitä vain vieläkin enemmän.
Lemminkäisestä on vaikea löytää samastumispintaa. Hän tuntuu itsekeskeiseltä uhoajalta, sarjakuvasankarilta joka nousee aina jaloilleen, itsereflektioon kykenemättömältä mieshormonipaketilta. Mielenkiintoa herättää toki ylivertainen laulun lahja, mutta sekään ei onnistu liittämään nuorukaiseen erityisempää lämpöä tai avarakatseisuutta. Kyllikin kuva taas on kovin ohut; hänen tehtävänään tuntuu lähinnä olevan miehen lähdön oikeuttaminen. Lemminkäisen äidin hahmo on sen sijaan viisas ja osaava, tarmokkuudessaan vaikuttava. Hän joutuu hyräytymään itkulle useasti, muttei juuri jouda ihmettelemään. Poika on vaivoja säästämättä etsittävä, haravoitava, liimattava kokoon, voideltava eloon. Vanhemmuus ei tunne hyvitystä.
Päätän kuitenkin ottaa lieto-Lemminkäisenkin mukaan – haluan heti kappaleen alkuun hänen kohkaamisensa, banaalia hipovan uhonsa. ”Kuvittamisen ongelma”, kirjoitan päiväkirjaani. Tosiaan: voiko musiikki kertoa tai esittää mitään vai onko se vain? Miten sävellän jonkun banaalisuuden ilman että itse musiikki on banaalia? Entä miksi se ei saisi sitä olla?
Me säveltäjät tiedämme toisaalta senkin, että on jokseenkin mahdotonta ohjailla kuulijaa – emme voi määrätä mitä toiset korvat musiikistamme rekisteröivät tai huomaavat. Päädyn vetoamaan muusikoihin, jotka teoksen energian viime kädessä välittävät, ja käytän runojen säkeitä esitysohjeina. Sen sijaan että kappaleeni alussa lukisi tavanomaiseen tapaan allegro robusto tai vaikkapa volgare, kirjoitan siihen vaan tuli vähän vialle / tavoiltansa turmiolle.
Jo varhaisessa lukuvaiheessa olen kiinnittänyt huomiota sukaan, jonka Lemminkäinen paiskaa seinään sotaan (siis naisen perään) lähtiessään. Harja jää kotijoukoille jonkinlaiseksi ilmapuntariksi, josta voi seurata huitelijan taivalta maailmalla. Luonnostelenkin ensin pitkään ja hartaasti musiikillista motiivia, joka jäljittelisi harjan heittämistä ja lentoa ilmassa. Saman aiheen variaatiot liittyvät suunnitelmissani myös vislaamiseen, mikä taas sopisi aukottomasti ”ankaran kosijan” hahmoon. Toisaalta suka-aihe voisi kappaleen edetessä muuntua edustamaan haravaakin, äidin ja Lemminkäisen yhdistävää tärkeää esinettä.
Loppujen lopuksi sekstettooni jää suanheitosta vain muutama ele. Yhtä niistä käytän alkujakson uhon lopettamiseen: mölinän keskeltä singotut suin, sytehen, sotahan ja savehen kulminoituvat yhtyeen yhdessä sylkäisemään säkeeseen suan seinähän sivalti. Teoksen otsikkoon suka jää – sehän on Kaukomielen kuva, kotiin jäänyt osa hänestä, paljosta raskas merkki. Ja hieno sanakin kaiken lisäksi; sopivasti vanhahtava, arkinen mutta kuitenkin erityinen. Yhtä aikaa pehmeä ja ryhdikäs, intiimi ja luja.
Kun Lemminkäinen sitten joutuu pulaan, alkaa suka valua verta. Kuva kodin seinällä ”hurmetta norahtavasta” harjasta kuuluu eepoksen vaikuttavimpiin. Päädyn kirjoittamaan sen mukaan jakson, joka hyödyntää estottomasti sävelmaalailua. Veri ja sävelet vuotavat, tihkuvat ja tipahtelevat pisaroina, noruvat alas yhä uudestaan.
Seinällä on roikkunut runoa, työpöydällä lojunut säkeitä pitkin kevättä. Olen vaihtanut valikoimaani moneen otteeseen, empinyt, hyljännyt, löytänyt taas. Loppujen lopuksi päädyn seitsemään säkeistä muodostettuun esitysohjeeseen. Ne seuraavat tarinan etenemistä ”oikeassa järjestyksessä” ja kuvailevat musiikillisia jaksoja, joita nimitän kohtauksiksi. Lyhyin kohtauksista on vain kolmen tahdin mittainen, pisin kestää useamman minuutin.
Työskentely on edennyt molempiin suuntiin: toisaalta runosta käsin ja toisaalta sitä kohti. Edellisen esimerkiksi käy vaikkapa verta vuotava suka – olen ensin vaikuttunut säkeestä ja sitten kirjoittanut sen pohjalta musiikkia. Sävelten suhde runoon kumpuaa tällöin joko sisällöstä tai säkeen äänneasusta. Toisaalta olen muutamassa kohdassa puhtaasti dramaturgisista syistä ”tarvinnut” tietynlaista musiikkia ja sitten etsinyt sitä vastaavan säkeen – näin esimerkiksi elegisessä viidennessä kohtauksessa, jossa äiti etsii Lemminkäistä: kysyi puilta poikoansa / kaipasi kaonnuttansa.
Suurinta empimistä koko teoksessa aiheuttaa Kalevalan ehkä tunnetuin kohta: Tuonen musta joki, jossa äiti seisoo lastaan haravoimassa. Kuva on niin maalauksellinen ja latautunut, että epäröin viikkokausia sen valitsemista mukaan. Se on niin mielikuvista painava, että uskon itsekin mieluummin sisäistä näkyäni kuin mustaa valkoisella. Tuonelan joki ei mitenkään voi vilistä ja kohista edes yläjuoksullaan, vaikka teksti niin sanookin; sen on oltava musta ja liikkumaton, hidas ainakin.
Niinpä vesi saa väreillä, mutta pinnan alla. Ja haravoikoon äiti, vetäköön vaskista haravaansa hitaasti viiteen. Kalevalaa leimaava viisi- ja nelijakoisuuden ristiriita kiehtoo etenkin, kun siihen ei tutkijoiden mukaan ole yhtä vastausta. Nelijakoiseen runoon laulettaessa lisätty viides isku on selvä hengityspaikka, jaksamisen takaava tauko – ja runollisesti tulkittuna ehkä jopa ratkeama, kesura. Haravanvetojen lomaan saa siis jäädä väli. Siinä ehtii kuulla veden, suoristaa selän hetkeksi. Katse osuu autioon maisemaan.