Omin sanoin: Pekka Jalkanen

Kalevalaan, oikeammin kalevalamittaisiin runoihin, on kiteytynyt itämerensuomalainen korkeakulttuuri kahden tuhannen vuoden ajalta, ehkä kauempaakin. Runojen ainekset ovat sekä paikallisia että kansainvälisiä. Monet niistä ovat tuontitavaraa, vaikka omiin tarpeisiin sopeuttaminen on saanut ne kuulostamaan itse keksityiltä. Tällaisia ovat myös oman tilausteokseni, Taivaallisen härän tapon runoteemat eli Iso härkä ja Pohjolan häät. Niiden läpi kuuluu sumerilaisperäinen kosmisten häiden riitti, härkäuhrin sisältänyt häärituaali.

Kalevalamittaisia runoja on tulkittu usein historiallisesti. Päivänpäästö-runon takana on arveltu olleen Saarenmaan meteorin aiheuttama ”ydintalvi”, kuten Lennart Meri on esittänyt. Sampo-jakso ja Kalevalan ja Pohjolan taistelu on tulkittu milloin minäkin voimanmittelöksi pronssi- ja rautakautisten heimosotien aikoina. Historiallista tulkintaa kiinnostavampi on myyttinen näkökulma, jonka avulla on mahdollista saada kiinni jotakin entisajan ihmisten maailmankuvasta. Siihen liittyy erityisen voimakkaasti musiikki, kalevalainen laulu, pienkantele ja niiden ”hiljaisen haltioitumisen” estetiikka.

Oma heräämiseni asiaan tapahtui 1980-luvun alussa. Oli kiehtovaa seurata Heikki Laitisen aloittamaa arkistoaineistojen rekonstruointia soivaan asuun, lauluksi ja soitoksi. Samoihin Nelipolviset-yhtyeen aikoihin sain teatteriohjaaja Sakari Puuruselta tehtäväksi huolehtia musiikista Larin Paraske -aiheiseen TV-elokuvaan. Tuolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkiston tutkija Anneli Asplund opasti minua Karjalan ja Inkerin runosävelmien pariin Boreniuksen, Launiksen ja Väisäsen muistiinpanojen avulla. Alkoi valjeta aivan uusi tapa hahmottaa ja nauttia musiikista. Tärkeää ei enää ollutkaan kompleksisuus, draama ja ekspressiivisyys, vaan pienaiheiden toistosta ja vähittäisestä muuntelusta muodostuva ”olotila”, samalla kertaa paikallaan pysyvä ja etenevä, rauhallinen ja usein sakraali kudos. Sattumalta tämä vastasi samoihin aikoihin pinnalle noussutta yhdysvaltalaista nykymusiikkisuuntausta, minimalismia. Kun lisäksi virolaisen mestarin Veljo Tormisin itämerensuomalaisiin muinaismusiikkeihin perustuneet kuoroteokset alkoivat soida Suomessakin, olin valmis uskaltautumaan hiljaisen haltioitumisen pariin. Kalevalaisia aineksia olenkin sittemmin soveltanut muutamissa orkesteri- ja lukuisissa kuoroteoksissani: Viron orja, Venäläinen konsertto, Vägehens otetut neidizet, Piika Pikkarainen, Muaemo, Iloveet. Lisäksi olen säveltänyt paljon kanteleelle, sooloteoksia, kamarimusiikkia ja kantelekonserton. Kalevalaisuus muun etnisen arkaismin ohella on ollut musiikkini tärkeintä käyttövoimaa.

Taiteilijoiden Kalevala -projektiin syntyneen kamarimusiikkiteokseni pohjana on muuan inkeriläinen hääsävelmä. Ratkaisevat dramaturgiset impulssit tulivat taiteilijaparini Nanna Suden maalauksista. Kuoleva härkä, morsiamen kyyneleet, sydän ja sydänäänet, sulhasta piinaava velvollisuuksien ja vaateiden käärmepelto sekä toivoa antava kuultavasiipinen perhonen saivat siinä myös soivan asunsa.

Kalevala, vanhat kalevalamittaiset runot sekä kalevalainen musiikki ovat lopulta riemulaulu luovuudelle. Toisinnot ja tilanteesta tilanteeseen mukautuva muuntelu on osoitus estottomasta uudistumisen tahdosta. Se onnistuu silloin, kun ainekset ovat ajattomia, samalla kertaa ikiaikaisia ja aina uusia.