Omin sanoin: María Santos Horcajada Díaz de Espada

Apollo, Osiris… Tarina nuoresta prinssistä, joka kulkee taivaan halki hohtavissa kultavaunuissa vihollisensa pimeyden takaa ajamana, kunnes suistuu rotkoon ja kuolee syntyäkseen uudelleen seuraavana päivänä. Monissa muinaisissa kulttuureissa toistuu tämä myytti, joka pyrkii selittämään yön ja päivän olemassaolon ja niiden vaihtelun taivaalla. Sillä oli ennen kaikkea rauhoittava vaikutus ihmisiin, jotka torjuivat pimeän pelkoaan odottamalla uuden päivän nousua. Pohjoismaissa tämän selityksen on kuitenkin täytynyt olla monimutkaisempi, koska useiden kuukausien ajan aurinko tuskin laskee ja muina vuodenaikoina siitä näkee vain vilauksen.

Tässä on periaatteessa lähtökohta teokselleni, joka muodostaa yhden taulun, vaikka se jakautuukin kahdelle eri kankaalle, joista toinen esittää pohjoisen valoisaa yötä ja toinen sen hämärää päivää. Mutta yhtenä kokonaisuutena nähtynä ja vasemmalta oikealle luettuna teos saa kuitenkin eri merkityksen: se kuvaa väistämätöntä vaihtumista yöstä päivään, kuten klassiset myytit. Tummat muodot ja himmeä hohde, joka kuultaa yön varjoista, ohjaavat katseen toisella kankaalla kuvattuun valoon, toivoon uudesta päivästä, joka sarastaa aurinkoa uhkaavan pimeyden takaa. Tumma kehys erottaa taulut toisistaan ja samalla sekä tekee niistä itsenäiset että toimii siltana niiden välillä, jättäen katsojalle miettimisaikaa.

Kumpikin taulu jakautuu puolestaan kahteen osaan: yhtäältä taivaaseen, joka aineettomana on eteerisempi – pilviä, aurinkoa, ilmakehää, pimeyttä – ja toisaalta mereen, joka aineellisena on konkreettisempi ja realistisempi. Horisonttiviiva muodostaa niiden yhtymäkohdan. Kuvaannollisesti puhuen näitä kahta maailmaa on käsitelty eri tavoin: teoksen yläosa eli taivas on kuvattu abstraktisti, kun taas meri on figuratiivisempi, yrityksenä erottaa nämä vastakkaiset maailmat toisistaan. Tämä ero ei kuitenkaan näy värimaailmassa, jossa kylmät ja lämpimät, valoisat ja harmaat, vaaleat ja tummat sekä niitä täydentävät värit yhdistyvät, tehden teoskokonaisuudesta yhtenäisen.

Siinä missä taivas, ja sen myötä päivä ja yö, aurinko ja pimeys, on monien kulttuurien mytologioissa esiintyvä elementti, siinä Kalevalan runoissa 5–7 kaikkialla on läsnä meri. Meri, joka on synkkä ja uhkaava. Meri, jossa asuva Väinämöisen kihlattu rankaisee miestä siitä, ettei tämä enää tunne häntä. Meri, jonka aalloissa lepäävä Väinämöisen äiti lähettää poikansa Pohjolaan uutta vaimoa ja uutta elämää etsimään. Meri, johon Väinämöinen joutuu päiväkausiksi aaltojen armoille Joukahaisen yritettyä ampua hänet, kunnes kotka vapauttaa hänet ja vie Pohjolaan. Siellä hänet pelastaa ”Pohjan piika pikkarainen, vaimo valkeaverinen, [joka] teki liiton päivän kanssa, kuun keralla, yhen ajan noustaksensa ja yhen havataksensa”.

Yhä uudelleen yhdistyvät aurinko ja kuu, päivä ja yö, elämä ja kuolema niin runoissa kuin tauluissakin. Tällaisen tulkinnan – tosin välimatkan päästä ja erilaisesta kulttuurimaailmasta käsin – olen tehnyt Kalevalaa luettuani, sillä loppujen lopuksi koemme ihmisinä kaikki samoja asioita, niin hyvässä kuin pahassa.

”Vaka vanha Väinämöinen,
tuo tuosta pahoin pahastui:
itki illat, itki aamut,
yöhyet enemmin itki,
kun oli kaunis kaatununna,
neitonen nukahtanunna,
mennyt lietohon merehen,
alle aaltojen syvien.”