Omin sanoin: Raúl Campos López
In ictu oculi näyttää meille silmänräpäyksessä kohtalokkaan teon lopputuloksen. Tarkoituksena on, että katsoja voi tuntea sekä teon suorittajan pelottomuuden ja kylmyyden että kohtaloonsa alistuvan uhrin puolustuskyvyttömyyden.
Tätä vanhaa teurastajaa ei löydetty Pohjolasta, ei koko Karjalasta eikä edes Kuoleman valtakunnan tuolta puolen. Se nousi, iho mustana noesta, aaltojen keskeltä pohjattoman syvyyden pimeydestä; otsa vihasta rypyssä kuin sula metalli, kädet ja jalat kovina kuin graniitti. Sen katseesta näkyy viha, joka ei tunne myötätuntoa eikä pelkoa. Kuinka vihamielinen onkaan sen maailma, jossa ei ole sijaa epäilykselle eikä hurskaan epäröinnille. Sen veri on kylmää kuin meren äärettömyys, ja sen kullanvärinen veitsi hohtaa kuin viimeinen valonvälke ennen pimeyttä, kuin viimeinen henkäys hyvästiksi elämälle.
Eläin, joka oli aina käynyt laitumella vapaana ja huolettomana, alistumatta kenenkään valtaan, havahtuu nyt ja kääntää katseensa kohtaloonsa. Se kutistuu tappajansa rohkeuden edessä; enää sen sadan sylin mittaiset sarvet tai loputon selkä eivät näytä niin mahtavilta.
Olen nähnyt silmissäsi, sorja eläin, varjon, kivikovan teurastajasi mustan ihon. Meren syvyyksistä noustuaan se tarttuu karkaistuun terään, joka vie sinulta hengen. Mutta älköön viimeinen hengähdyksesi olko katkera, älköön heijastuksesi menettäkö ansaitsemaansa tyyneyttä ja arvokkuutta, sillä se tulee olemaan hetkellistä, etkä joudu kärsimään.
Lemmon demoni, hornanhenki, kuvaa pahoinpitelyyn liittyvää ahdistusta, sitä järjetöntä painajaista, joka palaa yö toisensa jälkeen piinaamaan nuorta vaimoa. Naisparka, joka valheellisen liehittelijän imartelujen pettämänä on nyt pahoinpitelijän kynsissä.
Eläin – laiha ja vääntynyt kuin laho puu, vihan ja katkeruuden kalvama. Sillä on katalat aikeet ja häiriintyneet pyrkimykset: silmissä sellaisen ihmisen hulluus, joka laskeutuu helvettiin asti; sieraimissaan vaarallinen haju, joka myrkyttää sielun; kidassaan sellaisen suden raivo, joka pystyy voittamaan vastoinkäymisensä vain tuhoamalla ympäriltään kaiken kauniin. Naisparka, joka valheellisen liehittelijän hellyydenosoituksiin langenneena joutuu sietämään pahoinpitelijän iskut.
Hornanhenki leikittelee; viheliäinen tauko ennen julmaa kidutusta. Odotuksesta tulee ikuinen. Nainen sulkee silmänsä, kiristää hampaitaan – kuin viimeisenä ponnistuksenaan – toivoen voivansa herätä tuskistaan, paeta yhä voimistuvan myrskyn keskeltä. Hän kaipaa vapauteen, kauas tuosta onnettomuuksien suosta. Naisparka, joka vilpillisen liehittelijän temppuihin langettuaan tuntee olevansa pahoinpitelijänsä vihan saartama.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, ja hän tietää tarkalleen, ettei se ole viimeinenkään. Miten erilainen onkaan tämä kohtalo kuin se tulevaisuus, joka hänen mielessään lapsena kangasteli. Ja kuinka karvaaksi hedelmä muuttuukaan pudottuaan puusta! Naisparka, joka petollisen hurmurin katteettomista lupauksista katoaa pahoinpitelijänsä häilyvien varjojen sekaan.