Omin sanoin: Mathilde Ter Hejine
”Elias Lönnrot loi Kalevalan 1800-luvulla. Se oli osa tuonaikaista suomalaisen kansallisidentiteetin ja kansankunnan rakentamisen prosessia. Epiikka on kuitenkin Elias Lönnrotin epiikkaa. Kokonaisuutena eepos heijastaa hänen kristittyä maailmankuvaansa, johon sopi kuvata suomalaiset sivistyneenä, monoteistisena kansana. Lönnrot otti vapauden lisätä jonkin verran myös omaa materiaaliaan. Hän muokkasi ikivanhoja tarinoita ja antoi eepokselleen lineaarisen muodon Raamatun tapaan, kun tosiasiassa muinaisten suomalaisten ja karjalaisten runonlaulajien maailmankuva oli syklinen ja perustui shamanistisiin uskomuksiin. Lönnrot käytti vain huolella valitun osan kansanrunousarkiston materiaaleista ja myönsi itsekin, että samoista lähteistä olisi voinut koota seitsemän erilaista, mutta silti validia Kalevalan versiota.
Minusta tämä oli todella kiinnostavaa, ja halusin katsoa ’tehdyn’ suomalaisen identiteetin taa. Nähdä, mitä sen takana oikein oli ja mitä oli ehkä ylenkatsottu tai jätetty pois.
Itkuvirsien laulaminen on laulua itkun rajoilla. Minua kiehtoo se, että itkuvirret hämmensivät kerääjiä. Itkuvirsien esittämisen tavat ja säännöt ovat nimittäin aivan toisenlaisia kuin kalevalamittaisen runolaulun. Laulaja käyttää tavallisesti tietynlaista sanallista ja ruumiillista kieltä, ja virret ilmaisevat syvää henkilökohtaista tai yhteisöllistä tunnetta. Haluan myös katsoa itkuvirsien yleismaailmallisuuteen, sillä tämänkaltaista laulua löytyy ympäri maailmaa. Se on vahva työkalu menetyksen ja trauman käsittelyyn – henkilökohtaisen ja yhteisöllisen.”